Kun ei mitään on kaikki

Viikko sitten vietin muutaman päivän Pohjois-Suomessa, lähellä Norjan rajaa. Ystäväni vei minut pariksi päiväksi tunturierämaahan, keskelle täydellisintä kauneutta, hiljaisuutta, modernien yhteyksien tavoittamattomiin. Päivät nautimme täydellisestä kevätauringosta ja huikaisevan sinisestä taivaasta, yön nukuimme tähtien peittämän tunturitaivaan alla autiotuvassa. Erämaassa, täydellisen hiljaisuuden keskellä voi hyvin ymmärtää, miksi ahdistumme ja stressaannumme, kun keskitymme elämässä suuressa määrin epäolennaisuuksiin.

Olimme retkellämme vain pari päivää, mutta minusta tuntui, että olisin voinut viettää aikaa tunturissa loputtomasti, sillä vaikka siellä ei ollut mitään, oli siellä kaikki oleellinen. Olen edelleen aivan mykistynyt kokemuksestani, sitä on ollut vaikeaa kuvailla kenellekään. Häikäisevää valkoista, ei jälkeäkään ihmisestä. Kumpuilevia tuntureita silmän kantamattomiin, kimaltavaa lunta, sinisin taivas ikinä. Ja se hiljaisuus. Sellaista ei kuule missään. Se on pysähtynyttä, totaalista, lumoavaa. Aurinko tuntui olevan lähempänä. Tuli tunne, että oli osa jotain suurta, merkittävää.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Osallistuimme retkellämme myös pilkkikisoihin tunturijärvellä, aivan mahtava kokemus, vaikka saalista tuli vain pari hassua kalaa. Paikallinen ystäväni harmitteli, kun osallistumismaksu meni tavallaan hukkaan – ei tullut kalaa emmekä voittaneet mitään – mutta totesinkin hänelle, että olisin maksanut osallistumismaksun ihan puhtaasti vain kokemuksen iloista! Vaikka kisaa käytiinkin tosissaan, tunnelma kisoissa oli välitön, sekin varmasti pienen paikkakunnan etuja, kun kaikki suurinpiirtein tuntevat toisensa. Sellaista yhteisöllisyyden tunnetta harvoin kokee suurilla paikkakunnilla (joilla itsekin olen elänyt koko elämäni).

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Liikuimme tuntureilla ystäväni kelkalla. En ole ikinä kokenut sellaista vapauden tunnetta, kun kelkka kulki koskemattomassa umpihangessa ylös tunturia, ympärillämme valkoista, hohtavaa lunta ja yllä aurinkoinen, kirkkaansininen huhtikuun taivas. Se oli niitä kohtia elämässä, kun todella tuntee olevansa elossa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Yötä vietimme autiotuvassa kymmenien kilometrien päässä sivistyksestä. Ei sähköä, ei juoksevaa vettä, ei tietoliikenneyhteyksiä, vain me ja luonto ympärillämme. Toki autiotupa oli Metsähallituksen ylläpitämä (verovarojen erinomaista käyttöä), joten löytyi kamiina ja puita ja iloksemme myös muutama keittoastia ja jopa kaasuliesi. Norjan puhelinverkkoon sai yhteyden seisomalla tietyssä kohtaa tuvan ulkopuolella käsi ojossa taivasta kohden, joten saimme viestin kotiin, että majapaikka löytyi ja kaikki kunnossa. Tunturissa on nimittäin yllättävän vaikeaa suunnistaa, jollei tiedä, miten liikkua – lumi on harvinaisen saman näköistä jokaisen kumpareen päällä (ainakin näin ulkopaikkakuntalaisen silmin). Ilta kului autiotupaa lämmittäen, ruokaa valmistaen ja kynttilänvalossa keskustellen. En nykyisin välimatkan takia pysty tapaamaan retkellä mukana ollutta ystävääni kauhean usein, joten ajan viettäminen yhdessä oli mahtavan intensiivistä, kun ei ollut muita kuin me. Tunturissa tajusin myös sen, kuinka paljon sosiaalinen media, erilaiset sähköiset palvelut ja elämä verkossa vievät aikaa. Kun mahdollisuutta tähän ei ollut, tuntui, että aika kului hitaammin (ja laadukkaammin).

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Katsellessani maailmaa tunturin laelta, oivalsin taas entistä vahvemmin, että olen vain pieni osa jotain suurta. Voin urakoida työssäni (jota rakastan) ja huhkia kotona kotitöiden parissa, mutta erämaan suuruudessa se kaikki asettui jotenkin oikeisiin mittasuhteisiin – aika pieniin. Se mikä korostui, oli maiseman henkeäsalpaava kauneus – omassa kotimaassamme on sellaista karua kauneutta, jota ei Pohjoismaiden ulkopuolelta löydy (tunturierämaan paljaan karu kauneus peittosi mykistävyydellään ehkä jopa Keski-Euroopan alppimaisemat) ja vierellä maisemia ihaillut ystäväni. Näitä kahta ainutlaatuista asiaa meidän tulisi muistaa aina vaalia: luontoa, josta elämme ja ystävyyttä, joka tekee elämästä elämisen arvoista.

– Giitu ja oaidnaleabmai, tunturit ja Ms K! –

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s